Norppalan Kesätempo

Kasvukäyrien MinEna heitti minulle kesäisen haasteen ja kyllä taas kesti saada vastaaminen aikaiseksi. Mutta tässäpä meidän Kesätempo on!

Päivän suunnitelma:
Rötväämme vielä tämän päivän mökillä. Mies tekee läppärinsä kanssa töitä rannalla ja kummit jatkavat luku-urakoitaan, toinen tenttiin ja toinen ylioppilaskirjoituksiin. Omaksi hommakseni jää siis kaksivuotiaan kanssa touhuaminen. Ajattelin kiskaista nahkaan rasvaa ja raahautua lapsen kanssa rantakalliolla leikkimään.

Miehen tuntien ainakin saunomme, vaikka sitten päiväsaikaan, ennen kuin suuntaamme takaisin kaupunkiin. Haaveilen hieman myös kynsien lakkaamisesta ja iltasalille selviämisestä, mutta saa nähdä, kuinka matkapahoinvoiva ja hikikiukkuinen nainen autosta kipuaa ulos, kunhan selviämme kotiin asti.

Lounaani tulee koostumaan: 
Lounaan sisällöstä en tiedä kertakaikkiaan mitään, sillä raahaudumme ilmeisesti jälleen valmiiseen pöytään. Veikkaisin jotain grillattua sapuskaa salaattikeon kaverina. Ja ainakin ison lasin Coca Colaa ajattelin kiskoa, sen verran myöhään on tullut viime päivinä (ja öinä) valvottua.

Viime yönä näin unta: 
Nukuin muistaakseni aika kuolleen unta, en ainakaan nähnyt minulle tyypillisiä unia, joissa osaan lentää ja omaan yli-inhimillisiä voimia. Pari yötä taaksepäin muistan harmitelleeni unessani Helsingin keskustan talojen mataluutta, niiden välissä syöksylentäessä kun joutui lopettamaan sukelluksensa alkuunsa.

Eilen tapahtui seuraavaa:
Olimme mökillä ja vietimme aikaa miehen perhetuttujen kanssa, lähinnä tosin nuorison kesken. Kasasin yhteisprojekti #MOMFIEn taustahommia kuntoon tuntikausia ja sain kirjoitettua oman blogin postauksen vasta iltamyöhään. Keskustelimme tulevaisuudesta, remontoinnista ja läheisyydenkaipuun erilaisista tasoista. Kävimme kiskaisemassa juoksulenkin, jonka yllätykselliseltä ryteikköosuudelta sain muistoksi naarmuja ja punkin.

Päivän asu: 
Tällä hetkellä istun rintsikoissa, päiväpeiton kääriytyneenä pirttipöydän penkillä. Kunhan pääsen pukeutumiseen asti, ajattelin kiskoa päälle perhoshaitulamekon ja kasata päälle kilon koruja. Ja ehkä laittaa myös pikkarit. Ehkä.

Lempparibiisini juuri nyt: 
Olen edelleen jumiutunut kuuntelemaan PlZ-soittolistaani, koska siitä tuli mielestäni niin ehyt ja tarinallisesti vaikuttava kokonaisuus.

Seuraavat pippalot joihin olen menossa: 
Ensi viikon maanantaina ajattelin lähteä ensimmäistä kertaa naismuistiin baariin, saa nähdä, jääkö suunnitelman asteelle. Ja elokuussa suuntaan naisporukalla Tallinnaan. Reissun koostumus ei ole vielä ihan selvillä, mutta hauskaa ainakin tulee olemaan, se on varmaa. Oli pippalointia tai ei.

Tänä kesänä olen oppinut jotain uutta: 
Ahkera työ ja omistautuminen asialle ei aina kannata, draamanhakuisuus, mielistely ja lisääntyminen tai muu raju elämänmuutos sen sijaan tuottavat tulosta. Voin siis heittäytyä välillä hyvällä omallatunnolla vapaalle, lykätä hommia ja todeta että epätoivon ja konfliktien keksiminen hatusta ei vain ole minun juttuni.

Juuri nyt minua ärsyttää:
Henkilönpalvominen, tylsät, aikuisten ihmisten välille roihahtavat konfliktit sekä yhteiskunnan ulkonäkö- ja itsekeskeisyys.

Toisaalta haluan suositella:
Lapsen kanssa riehumista, uimista, luonnon ihmettelyä ja pitkämielisyyttä suhteessa lähimmäisiin, itseen ja internetsekoiluihin.

Haastan mukaan kolme lemppari-kesäbloggaajani eli Annan, Iinan ja Demin!

 

Juhannuspostikortti

Juhannusviikonloppu oli melko vilpoisa, 10-15 asteen haarukassa taidettiin päiväsaikaan pysytellä. Säilyimme kuitenkin lämpiminä, kunhan pysyttelimme pihalla oleillessamme liikkeessä muun muassa kaisloja poltellen, kokkotarpeiksi kaavailtuja rakennusjätteitä rannalle kantaen ja miehen puhdetyökseen aloittamassa polku-urakassa autellen.

Ruoka oli hyvää; Nautimme pitkään ja hartaasti perinteisestä juhannuksen kalapöydästä sekä miehen tekemistä hampurilaisista lisukkeineen. Jälkiruokaletut, mansikat ja kermavaahto ovat pitivät makeannälän loitolla. Olo on sangen turvonnut, mutta kerrankos kesässä (ja vuodessa) sitä juhannusta vietetään.

Parit päiväunetkin tuli otettua ja katsottua äitienpäivälahjaksi saadusta X-Men DVD-setistä elokuvasarjan ensimmäinen osa. Sauna lämpeni joka päivä ja lenkillekin selvisimme. Suunnitelmissa oli selvitä juoksupyrähdykselle kahdesti, mutta olin nukahtanut lauantai-iltapäivänä sohvannurkkaan. Kuten ehkä muistattekin, päiväunien nukkuminen ei todellakaan sovi minulle ja olin alkuillan varsin ärtynyt ennen kuin selvisin torkkupöhnästäni.

Mies oli niin uppoutunut polkuprojektiinsa että unohti tyystin törkkiä vaimonsa hereille. Ehkä aivotyötä toimistotuolissaan tekevälle miehelle teki kuitenkin hyvää päästä välillä nostelemaan kiviä, hakkaamaan juuria poikki ja kärräämään hiekkaa ämpärikaupalla polun päällysteeksi?

Otin juhannuksen aika lailla rennon oleilun kannalta. En asettanut itselleni suuriakaan tavoitteita mullistavien valokuvien ottamisen, supervanhemmuuden tai opiskelusaavutusten osalta vaan ajattelin tämän sateisen ja harmaan keskikesän juhlan sujuvan omalla painollaan askareiden, löhöilyn ja ruokapöydän ääressä istumisen merkeissä. Ja niinhän se sujuikin.

Viime yönä näin unta valkoisiksi maalatuista hirsiseinistä ja tiilitakasta, tummaksi petsatuista kattoparruista sekä karkkivärisestä pirttipöydästä. Kun unissa alkaa vilahdella sisustuksellisia unelmia päälle puskevien deadlinejen sijaan, voisin veikata muutaman viikon kestäneen puoliteholla lomailemisen tuottaneen tuloksia.

Mitä puuhasitte juhannuksena ja onnistuivatko suunnitelmanne säästä huolimatta?

P.S. Postikortin kuvituksena on kollektiivisesta kuvaustuokiosta otettuja kuvia:
Hetki kokon syttymisen ja kuohuvien jälkeen, kaksi hetkeä ennen lapsen yöunille kiikuttamista. Silloin kun kaikki muistavat äkkiä puhelimiensa olemassaolon ja räpsäisevät pari pakollista kuvaa tai videota sosiaalisessa mediassa sopivana hetkenä jaettaviksi.

P.P.S. Apple TV:n ja 6kk Netflixin arvonta on edelleen käynnissä

 

Puisto puhuu

Nyt ei oikeasti ole lievä hermoromahdus kauhean kaukana. Kaikki mahdollinen valmiiksi saatettava puuha kaatuu niskaan kun toukokuu lähestyy loppuaan. Kun puhutaan loppurutistuksesta, viitataan yleensä yksittäiseen työprojektiin, koulutyöhön tai harrastushulinoihin, eikä jokaisen työsaran runnomiseen kertaheitolla valmiiksi.

Sopii syyttää nuorena lisääntymisen aiheuttamaa huonoa omatuntoa siitä että olen kasannut itselleni mielipuolisen määrän kouluhommia. Jonkin hienon ajatuksen johdattamana päätin että tänä vuonna tehdäänkin opintoja eteenpäin oikein urakalla ja ilmoittauduin kaikille aikatauluihini suinkin sopiville kursseille ja lätkäisin koristeeksi vielä opinnäytetyöprosessin. Jota puserran valmiiksi kesällä…

…Ihan vain todistaakseni että koulua voi käydä öisin lapsen nukahdettua ja aamuisin ennen kello kuutta, jolloin lapsi herää. Olen viime päivinä miettinyt usein, kenelle koetan todistaa tällä rimpuilulla jotain: Itselleni, miehelle, sukulaisille, lapsettomille kavereille, “suurelle yleisölle”?

Ilahduttavinta tässä hajoilussa on se, että vuoden opintopistekertymä tulee toisaalta näyttämään komeaa 80 opintopistettä, jos selviän lopuista töistä kunnialla. (Kela olettaa opiskelijan tekevän 45 opintopistettä opintoja yhdeksän tukikuukauden aikana.)

Ihan vertailun vuoksi kerrottakoon, että kiskoin ensimmäisenä opiskeluvuotenani, tai syyskuun ja helmikuun välisenä kuuden kuukauden jaksona kasaan niin ikään 80 opintopistettä, mutta niistä 20 opintopistettä oli yliopistouraltani hyväksiluettuja opintoja ja 15 opintopistettä työkokemuksella hyväksiluettua harjoittelua. Eli tein 45 opintopistettä puolessa vuodessa. Ilman lasta ja vain lievistä raskausoireista kuten pari kuukautta kestävästä koomaväsymyksestä kärsivänä.

Toukokuussa erääntyvät kuluneen partiokauden päätösriennot retkineen, kisoineen ja varainkeruutapahtumineen; Vastaamistaan ja lähettämistään vaativat kymmenet sähköpostit varustelistoista, kyydeistä ja ilmoittautumisista. Helatorstain johtajahuolto tuleekin enemmän kuin tarpeeseen!

Partio on toisaalta ainut harrastus, jonka saralla edes jotain tapahtuu: Liikuntahommat ovat lähes seis, kerran viikossa olen flunssasta ja allergiasta huolimatta selvinnyt salille ja hikoilemaan, mutta muutoin päätin palaavani asiaan tiiviimmin kesäkuun alussa.

Ikkunanpesu ja kevätsiivous odottavat täten kesäkuuta, samoin hiustenleikkuu ja tiukempi ruokavalio. Lupasin itselleni etten aloita yhtään uutta kirjaa tai tv-sarjaa ennen kuin viimeinenkin koulutyö on palautettu. Ja että saan kiskoa päälleni niin kreisejä lohtu- ja mukavuusvaatteita ja asukokonaisuuksia kuin suinkin tahdon. Eli jos törmäätte minuun kaupungilla, päälläni on todennäköisesti jotain puolimielistä hobo-boho-fuusiovaatetta.

Lapsen kanssa koetan viettää ainakin muutamia yhteisiä hetkiä päivässä, lueskellen, leikkien, yhdessä löhöten, ulkoillen tai päivän tapahtumista jutellen. Huono äiti-kriiseissä kieriskellessäni lupaan itselleni kerta toisensa jälkeen että harjoitteluraportin, oppimispäiväkirjan ja viimeisen laajemman esseen palautettuani teen lapsen kanssa paljon kaikkea oikein mukavaa yhdessä.

Jopa blogi väistämättä hieman kärsii tästä kaaoksesta. Olisi kauhean kiva olla se superbloggaaja, joka pyöräyttää syvällisiä, kuviltaan herkullisia tai pissattavan hauskoja postauksia kerran päivässä, vaikka seinät kaatuvat niskaan ja pölyä leijuu ilmassa rysäyksen jäljiltä.

Jos postauksia ei kuitenkaan kuulu ja instagram–Facebook-akselillakin on kuolemanhiljaista, kukaan ei todennäköisesti ole menehtynyt tai mieskään saanut tarpeekseen stressiraivareistani (toivottavasti ainakaan!) vaan olen kerrankin joutunut priorisoimaan arjesta selviytymisen bloggaamisen yli. Uskokaa tai älkää. Yksi ystäväni jo kyseli tänään, onko kaikki hyvin, kun blogi ei päivittynyt eilen ja se kertonee jotain.

P.S. Tässä teillekin kuunneltavaksi illan virallinen lohtukappale.

 

Toukotunnelmia ja vanhemmuusturhaumia

Mökillä.

Sateen ropinaa, räntää, sinimustia pilviä, tuulenpuuskia ja auringonpaistetta. Epävakaista säätä ja mieltä. Raskausaikana venyneitä lohtuneulemekkoja, merivettä hörpänneet upouudet muumikumisaappaat ja kahlaillessa kastuneet säärystimet. Astmapiippuun hengittelyä keskellä yötä, saunomista, omenapiirakkaa ja viikinkejä läppäriltä.

Lukuisia lintuja: peippoja, merimetsoja, lokkeja, sorsia ja joutsenia. Tohkeissaan oleva koira ja lapsi, joka haluaisi osallistua kaikkiin puuhiin laiturin nostamisesta alkaen; Valitettavasti kaksivuotias on vielä joissain hommissa enemmän tiellä kuin avuksi. Iloa pienistä puuhista, joita on jaksanut tehdä: Kuutin kanssa kaarnaveneellä leikkimisestä, lintujen katselusta ja ihan vaan olemisesta.

Turhautumista pitkittyneeseen tautiin, pitkäksi venyneen ruokailujen välin aiheuttamaa kiukkua, kokemuksia oman vanhemmuuden kyseenalaistetuksi tulemisesta, oli millekään niistä aihetta tai ei. Yrityksiä pitää lapsen uni- ja arkirytmistä kiinni, vaikkemme kotiympyröissä olekaan, tietäen arkiviikon alunkin sujuvan muuten väsymyskitinöiden ja yleisen nihkeilyn merkeissä.

Mitäs teidän viikonloppuunne on sisältynyt?

 

Sokeria ja hilettä

Suurin osa eilisestäkin meni levätessä. Illalla piipahdimme vanhemmillani syömässä ja lapsen riemuksi paikalla olivat samanaikaisesti kummatkin isovanhemmat. Muumitalo-vappupalloa esiteltiin kaikille, jotka vain suostuivat sitä ihastelemaan, herkut tekivät kauppansa ja simaakin Kuutti sai maistaa pienen lirauksen.

Söimme salaattia ja hyvin perinteistä vappuruokaa, lasagnea, jota olikin useampaa sorttia, maidollista, kauramaidollista ja kasvisversiota. Jälkiruoaksi oli kattilatuoreita munkkeja ja kääretorttua. Oli mukava nähdä sekä omaa että miehen perhettä ja perhetuttuja, mutta meidän vappujuhlintamme päättyivät kuitenkin puoli yhdeksän aikoihin, kun suuntasimme viemään lasta yöunille. Ja olinpa itsekin taas levon tarpeessa.

Viimeinen kuva pääsi mukaan postaukseen siitä syystä, että vaikka ruoka ja seura olivat hyvää ja lapsen kaksivuotiskemujen koristeita kierrätetty ansiokkaasti, on ensi vuonna ehkä paikallaan muistaa tästä vapusta myös kaikkeen olemiseen vaikuttaneet fyysiset olotilat. Pahoittelenkin kanssajuhlijoille jatkuvaa röhimistäni ja köhimistäni: Toivokaamme että antibioottikuuri oli ehtinyt vähän purrakin enkä onnistunut tartuttamaan ketään.

Kuvistakin varmaan näkee että valmiiksi vanhan ja väsyneen näköinen naamani oli kuorrutettu vielä ylimääräisellä kalmankalvolla ja tummilla silmänalusilla, mutta kyllä se tästä taas pikkuhiljaa, kunhan happi alkaa kulkea kropassa ja saavuttaa ihon päällimmäisetkin kerrokset. Eikä sitäpaitsi ole mitään, mitä iso kerros askartelukiillettä ei korjaisi!

Lohduttavaa oli, että mieskin taisi olla liikkeellä vähän vanhoilla silmillä. Vierailun aikana tämä sai kuulla useammankin kuitin veljiltäni pystyssä nukkumisesta. Ulko-ovella kameralaukun kanssa säätämisestä kommentoidessani miesparka puolustautui hätäpäissään toteamalla: “Mulla on vaan yksi olkapää!” Okei hani, mennään vaan kotiin nukkumaan.

 

14/52 Yhteisvideona

 

Edellinen videohöpinäni sai osakseen positiivista palautetta, joten päätin toteuttaa viikon neljätoista yhteiskuvan videomuodossa. Kyselin videolla lapselta vähän lähipäivien puuhistamme kuten kaverin yökyläilyistä ja pääsiäiskoristeluista. Kissat veivät kuitenkin lopuksi huomion…

Kuutti yski ja itkeskeli koko viime yön, joten parantelemme tautia tämä päivä kotosalla, collegehousuissa ja tukka sekä naama sekaisin. Kipeän lapsen kanssa pätkissä ja huonoissa asennoissa nukuttu yö vei veronsa ja pääkopassani tykytti aamulla migreeni. Nyt oloni alkaa normalisoitua. Lapsi sen sijaan nukahti ennätysnopeasti ja helposti päiväunilleen, raasu.

Tällainen arkirealismipläjäys tähän väliin, kiitos ja anteeksi.

 

KOLMETOISTA

Joku tarkkanäköinen tai hyvämuistinen kenties huomasikin että yhteiskuvaviikon kuvat ovat päivän myöhässä; Olkoonkin että näitä viivästyksiä on tullut muutamia, olen edelleen aika yllättynyt siitä että olemme oikeasti saaneet otettua yhteiskuvia jokaiselta viikolta. Ja jo tähän mennessä otettujen kuvien selaamisesta tuli kiva fiilis.

Oloni oli kuvia otettaessa todella raikas ja reipas, sillä olin käynyt kiskomassa sekä saliohjelmani että aerobisen pikatreenin läpi. Luvassa on vielä partion hallituksen kokous, joka siirrettiin vuosia samana aikana pidettyjen torstaihallituksien jälkeen maanantai-iltaan. Eikö mikään ole enää pyhää? Yhyy.

Kesäaikaan siirtymisen lisäksi vireystilaani on parantanut lapsemme, joka päätti herätä puoli neljältä yöllä kiekumaan omiaan sekä kirjoitushommat, joita pakersin yhteen asti yöllä.  Mutta kyllä tästä hyvä vielä tulee ja nukkumaan ehtii viimeistään haudassa. Että paljon tätä hehkeämpiä kuvia ei minusta tällä hetkellä saakaan!

Blogipostausideoita on listattu ylös useita, muun muassa yhteenveto ekokosmetiikkaan siirtymisestä, gaala-asukriiseilyä, ajatuksia söpöistä nörttimiehistä ja pohdintaa ystävyyksien solmimisesta aikuisiällä. Ja osaa teistä ehkä kiinnostaa kuulla myös, miten läskiviha-asenteisten lääkäreiden tuulivoimaloita vastaan taistelemiseni edistyy?

Olipa taas melkoinen sillisalaatti, mutta olette ehkä jo tottuneet!

 

Jännityspäivitys

Tästä se alkaa, viimeinen ja haastavin harjoittelu. Jännittää niin että vatsaa vääntää. (Tai sitten kyseessä ovat eiliset hampurilaiset.) Hassua sinällään, sillä sekä harjoittelussa olo että etenkin päiväkotiarki ovat minulle ennestään tuttuja.

Pyöräily-yhteensopiva reppu on täytetty eväillä, ulkoiluihin sopivalla kuoripuvulla ja hirveällä nivaskalla papereita, joilla pitäisi selvitä harjoitteluun liittyvästä byrokratiaviidakosta. Papereita tulosteltiin vime yönä puolenyön tällä puolen, kun osa ei ollut tulostunut. Josko jatkossa osaisi mennä aikaisemmin nukkumaan…

Pitäkää peukkuja pystyssä?

Arkikuulumisten tulva

Terveyspuolella asiat ovat edelleen rempallaan, tuntuu että kroppa on perusteellisesti sekaisin. Väsyttää, turvottaa, aineenvaihdunta on kaikin puolin jumissa ja ajatukset takkuavat. Monena päivänä olo on ollut niin huono että olen päätynyt vain nukkumaan lapsivapaan aikani. Tämän kuun loppupuolelle saamaani lääkäriaikaa odotellessa. Lisäksi oloani on kohennettu kiskomalla irti viimeinen viisaudenhampaani ja tilkitsemällä ihka ensimmäistä alkavaa reikää takahampaideni välistä, kahdesti, sillä ensimmäisen paikkauksen jälkeen paikka lohkesi saman tien.

Liikkumaan olen selvinnyt tavalliseen tahtiin, joskin pisimmistä tiistairupeamista päätin armahtaa itseni niinä viikkoina, kun olen jo valmiiksi turhan tiukoilla. Motivaatio on hieman hukassa ja selviän liikkeelle vain rutiinin voimin – onneksi rutiini on syntynyt kuluneen, lähes puolentoista vuoden mittaisen, ajan saatossa. Iso syy motivaatiopulalle on kehon epätasapainotila, joka syö varmasti myös liikunnasta saatavaa energiaa ja hyvää oloa.

Kouluhommat ovat vieneet paljon aikaa ja olleet hyvin värikkäitä. Olen päässyt osallistumaan moniammatillisen tiimin työnohjaukseen, osallistunut opinnäytetyöprosessiin kuuluviin työpajoihin, tavannut opinnäytetyöni informantteja ja pystyttänyt moniaistista tilaa erääseen avoimeen päiväkotiin. (Kuvituskuvista saa pieniä kurkistuksia opinnäytetyöhöni kuuluvan moniaistiseen tilaan.) Opinnäytetyöni onkin johtanut moninaisiin ja monikulttuurisiin kohtaamisiin, muumikirjojen, -korttien ja -tekstiilien raahaamiseen junassa selkä vääränä sekä omien ohjaustaitojen punnitsemiseen; Miten lapsia ja nuoria ohjaamaan tottunut taipuu ohjaamaan aikuisia?

Opiskelut myös sakkaavat loppukevääseen suureksi räystäistä irronneeksi lehtikasaksi, joka patoaa päällensä määränsä verran sulamisvesiä, kunnes tukos tavalla tai toisella selviää, kesäkuuhun mennessä ainakin. Kevät pitää sisällään opinnäytetyön toiminnallisia tuokioita, haastatteluita, havainnointia ja kirjaamista. Minun pitäisi tuottaa lisäksi kymmensivuinen, hanketyöskentelystä ammentava tiimityöskentelyaiheinen essee, työnohjauksen kuusisivuinen, tiukkoihin lähdevaatimuksiin sidottu essee ja portfolio ammatillisesta kasvustani.

Hanketyöskentelyn tunnitkaan eivät ole vielä kasassa ja ne tulevatkin lomittumaan harjoitteluni kanssa. Hanketyöskentelystä tulee pitää seminaari ja esittelemme työmuotoa myös kahdessa erässä nuoremmille opiskelijoille. Harjoittelu pitää sisällään kymmenen viikkoa seitsemäntuntisia päiviä päiväkodissa ja siihen kaveriksi kehittämistehtävän raportteineen. Työmäärää punnitessani olenkin monta kertaa pohtinut, kuinka monta kuukautta selviäisin noin neljästä viiteen tuntia pitkillä yöunilla.

Olen sanonut monille läheisilleni, että seuraavat reilut kaksi kuukautta kotimme voi olla tavallista sotkuisempi, kaikki sisustusprojektit seisovat, tulen unohtelemaan tärkeitäkin asioita, kuten syntymäpäiviä ja koetan keventää työkuormaani kaikista mahdollisista päistä saadakseni kouluasiani hoidettua kunnialla.

Kiirellä ja stressillä on yksi selvä sivuvaikutus: Välillä pätkii. Maanantaina esimerkiksi unohdin ensin pyöräilykypäräni paikkaan, jossa teen opinnäytetyötäni ja päästyäni takaisin Keravalle, unohdin tulleeni aamulla pyörällä asemalle ja kävelin auringonpaisteen ja hauskan tekstiviestikeskustelun vauhdittamana kotiin. Tiistaiaamuna sitten raavin kypärätöntä päätäni taloyhtiön pihalla hetken ennen kuin koiraa pissattamaan lähtenyt mieheni mulkaisi minua kärsivän näköisenä ja totesi: ”Varmaan taas asemalla.”

Jos minulta kysytään, mitä edellisellä viikolla on tapahtunut, muistan joitain yksittäisiä asioita, mutta paljon on myös kadoksissa. Joudun käyttämään Facebookkia, blogia ja kalenteria apuvälineenä mieleen palauttamisessa. Opinnäytetyöparini kysyi jotain empaattista ja mukavaa perjantaista ja jouduin pähkäilemään tovin ennen kuin muistin lapsen olleen mukanani koululla ennen kuin lähdimme laivalle. Kysymys lounaan saamisesta tarpeeksi ajoissa tuntui heti paljon järkevämmältä…

Ihan täysin en aio sosiaalista elämääni jäädyttää tähänastisen elämäni kiireisimmän keväänkään ajaksi. Sillä sen vaaliminen tuntuisi pitävän pääni pinnalla paremmin kuin mikään muu. Viime viikkojen ajalta parhaat muistot ovatkin laivareissun lisäksi koostuneet läheisteni kanssa käydyistä keskusteluista, partiokokouksista, saunailloista, pikapyörähdyksistä jogurttijäätelöbaarissa ja liian harvoin nähtävien sukulaisten tapaamisesta.

Siksi aion mahduttaa tuleville kuukausille myös hampurilaissunnuntain, yhdet huikean kuuloiset 1-vuotiskemut, lapseni syntymäpäiväjuhlat rääppiäisineen, blogin lukijaillan, pääsiäisleirin ja useammat kahvittelut kavereiden kanssa. Niiden sekä miehen ja lapsen kanssa vietetyn ajan voimalla jaksan mennä kohti kevättä ja opinnäytetyön kirjoittamisen sekä rannalla löhöämisen täyteistä kesää.

Mitäs teidän arkeenne kuuluu?

Sairastuvalta päivää: Räjähdyksiä ja pysähdyksiä

Juuri kun pääsin sanomasta, ettei lapsemme ole ollut kunnolla kipeänä kuin pari kertaa kuluneen lähes kahden vuoden aikana, jokin mystinen flussa-maha-kuumepöpö iski huusholliimme. Olinkin jo usemmalta tutulta kuullut sekä lukenut monen blogin puolelta samantapaisen pöpön kiertäneen laajan joukon pääkaupunkiseudun lapsiperheitä. Tosin en sanoisi tätä flunssaksi enkä perinteiseksi vatsataudiksikaan. Taudin perimmäinen olemus onkin vielä hämärän peitossa.

Maanantai-iltana lapsi sai selittämättömän huutoraivarin ruokapöydässä, josta lukuisten tuloksettomien juttelu- ja kysely-yrityisten jälkeen kiikutin edelleen kirkuvan lapsen potalle, missä hän huusi hampaiden pesun ajan. Laitoin lapsen sänkyynsä ja sanoin tulevani kohta  peittelemään kunnolla, kunhan nostaisin ruokatavarat jääkaappiin. Palatessani parin minuutin jälkeen lastenhuoneeseen Kuutti oli jo unten mailla. Ja kello oli puoli seitsemän!

Sanoin miehelle, että lapsi ei taida olla nyt ihan kunnossa. Seuraavana aamuna sama kiukkuaminen jatkui, höystettynä tulikuumana hehkuvalla lapsella, jonka koholla olevan ruumiinlämmön jopa minä, tunnetusti sangen lämminverinen kaveri, tunsin ihan kädellä kokeilemalla. Kehotin miestä mittaamaan kuumeen ennen kuin hän suunnittelisi lähtöä päiväkodille ja olihan sitä lähemmäksi 39 asteen verran.

Tuntuu, että kun jotain sanoo ääneen, homma varmasti karahtaa karille ja niin kävi nyt sekä lapsen vähäisestä sairastelusta sanomisen että opiskelujen ja taaperoperheen arjen melko sujuvan yhdistämisen  kehumisen suhteen.

Kävi nimittäin niin, että koko viikon toinen ihan pakollinen opiskelumeno osui juuri tiistaille; Jos en olisi päässyt paikalle, emme olisi saaneet opinnäytetyösuunnitelmaamme valmiiksi ja lähetettyä ohjaajillemme sekä työyhteisöyhteistyö-kumppanillemme. Suunnitelman hyväksyminen ja opponoinnin sopiminen olisi viivästynyt niin, ettemme olisi ehtineet hakea tutkimuslupaa ajoissa kaupungilta ja opinnäytetyön toiminnallisen toteutuksen aloittaminen olisi venynyt jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Millä tuurilla lapsi sairastuu kotihoitoa vaativassa määrin juuri sellaisena päivänä, jonka aikataulujen pitäminen vaikuttaa koko loppukevään, ensi kesän ja syksyn opiskelujen etenemiseen? Voi struudeli.

Onneksi mies pystyi hoitamaan lasta, olkoonkin että se vaati joustoa työaikataulujen osalta koko työporukalta. (Huono omatunto soimaa siis siitäkin.) Lapsi oli kököttänyt opiskelupäiväni ajan divaanille kasatussa peittopesässä, tutti suussaan ja katsonut välillä puolitehoilla Muumeja ja torkahdellut lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Vain riisikakut ja mehu olivat kelvanneet ruoaksi ja juomaksi.

Mies ei ollut voinut poistua yli kahden metrin päähän surkeuden valtaamasta lapsesta, joka oli aloittanut tuhannenmoisen huudon, jos mies oli koettanut lähteä vastaamaan puhelimeen tai hakemaan teetä. Varmasti erittäin tehokas työpäivä…

Keskiviikko sujui vähän leppoisammin, lämpöäkään ei ollut yhdelläkään mittauskerralla. Lapsi jaksoi jo leikkiä Muumeilla, juosta hiukan ympäri asuntoa ja hölmöilläkin hieman normaaliin tapaan. Ehdin jo huokaista ja toivoa pöpön menneen ohi ennätysnopeasti. Tosin lapsi oli kuumeen jälkeisessä olotilassaan koko ajan niin hikinen, että hän vietti lähes koko päivän vaipoissa, vähän väliä vettä hörppien – eikä suostunut nukkumaan peiton alla.

Veljenikin pelmahti yllätysvierailulle ja leivoimme mustikkapiirakkaa, joka hotkittiin kolmeen mieheen ja yhteen naiseen niin nopeasti, että tyhjä piirakkavuoka oli vielä uunikuuma, kun siirsin sen tiskialtaaseen!

Viime yö meni kitisevää ja vääntelehtivää sekä levottomasti nukkuvaa lasta vahtiessa. Täytyy sanoa, että kohtuullisesti nukuttujen kuluneiden kuukausien jälkeen jatkuvien yöherätysten sietokykyni ei ole entisellään. Hermo meinasi palaa ihan tosissaan muutamaan otteeseen kiikuttaessani vesipulloa sänkyyn tai aamuyöllä tuttia, unipupua ja olematonta peiton ruttua etsiessäni.

Mies on saanut tuta vähintään osansa lapsen sairastelusta. Usein kuulee sanottavan, että lasten sairaudesta johtuvat työpoissaolot kaatuvat perheissä enimmäkseen naisen niskoille. Tämä tauti on ensimmäinen, jonka kohtaamme opiskeluihin palaamiseni jälkeen ja kakka, kirjaimellinen ja kuvainnollinen on jakaantunut lähes tasan, minun jäädessä jopa hieman voitolle.

Olen nimittäin pystynyt käymään treenaamassa lähes normaalisti ja uskaltaudun tänään jopa yhteen iltamenoon, sillä pöpö ei ole osoittanut mitään tarttumisen merkkejä. Minuun siis, toisin kuin miesparkaan, joka ei todellakaan ole ollut virkeimmillään lähipäivinä. Eipä sillä että vatsatautityyppiset pöpöt kovinkaan usein tarttuisivat minuun. Tappajavatsani taitaa kyetä hoitelemaan vähän pilaantuneen ruoan lisäksi myös yritteliäät basillit.

Eilen palatessani kuntoilemasta ja laittaessani lumisia kenkiäni vessaan huomasin melkoisen kasan puisen junaratamme palasia kuivumassa pesukoneen päällä. Ihmettelin asiaa tovin ja sain kuulla mieheltä lapsemme räjähtäneen poissaollessani junaratansa päälle. (Ruoansulatusasioita karttelevat älkööt lukeko kappaletta loppuun.)

Kestovaipasta oli kuulunut “ruts” ja nestemäistä tuotosta oli suihkunnut junarataan, lattialle ja pahaa-aavistamattoman koiran päälle, Koira haisee pesusta huolimatta edelleen miedosti… pahalle.

Olen hoitanut sairaita lapsia ja erinäisiä eritekatastrofeja osana työtäni, joten tässä hauskuudessa ei ole minulle muuta uutta kuin se, että kyseessä on oma lapseni. Mies on sen sijaan kulkenut pitkän matkan pienistä lapsista täysin kokemattomasta isänraakileesta kaveriksi, joka osaa nauraa vatsatautikommelluksille sekä istuskella (sylin)kipeän lapsen kanssa keskellä yötä huomattavasti vaimoaan rauhallisempana.

Pysähdyin viime yönä katsomaan miestäni ja lasta, joka tuhisi tämän sylissä puoliunisena. Ajatukseni siitä, ettei vanhemmaksi tuloon tarvitse kokea olevansa etukäteen valmis tullakseen mainioksi vanhemmaksi vain vahvistui. Sillä mietin usein, miten osallistuva ja ennen kaikkea kehittymishaluinen sekä omassa vanhemmuudessaan varma puoliso minulla onkaan.

Terveisin eräs onnellinen vaimo, jolla on onnellisuudesta huolimatta toista päivää jatkuva päänsärky. (Herkät korvat ja lapsen huutohepulit eivät ole koskaan olleet hyvä yhdistelmä.)

VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ