Älä hyväksy hiljaa

Suomen Lukiolaisten Liitto käynnisti torstaina kiusaamisen vastaisen #kutsumua-kampanjan. Alkusysäyksen kampanjaan antoi tamperelainen lukiolainen, joka kertoi puuttuneensa bussissa kiusaamistapaukseen.

Tarina on levinnyt sosiaalisen median kautta kuin välittämisen kulkutauti ja poikinut kampanjan, johon kuka tahansa voi osallistua sekä ottaa kantaa kiusaamista ja sen hiljaista hyväksymistä vastaan.

Suomen Lukiolaisten Liitto haastaa kaikki suomalaiset näyttämään esimerkkiä ja rakentamaan sellaista ilmapiiriä, jossa kukin tulee nähdyksi omana itsenään.

Osallistuin itse kampanjaan Emmin haastamana, instagram-kuvalla. En ole enää lukiolainen ja lukioikäisenä sain olla oma itseni. Viiden vuoden ajan, enimmäkseen ala-asteella ja hetken yläasteen puolella minua kuitenkin nimiteltiin ja kiusattiin muutenkin.

En liiemmin perustanut kehostani tuolloin ja sen hyväksymiseen meni kymmenen vuotta. Ja vasta viime vuosina olen alkanut varovaisesti pitämään itsestäni. Niin monta itseinhossa kierimiseen hukattua vuotta! Toivoisinkin, että yhä harvempi joutuisi kokemaan saman ja että nuoret sekä vanhat saisivat olla sellaisia kuin ovat, kokea tulevansa rakastetuiksi ja rakastaa itseään.

Tule sinäkin mukaan!

 

Nätti nakuna

Mietin mökillä ollessani pariin otteeseen, jaksaisinko käyttää hetken aikaa peilin äärellä väkertämiseen vai en. Tuolloin päätin etten jaksaisi, vaan suuntaisin aamupalalle harjattuani hiukseni ja hampaani; Kuitenkin heti seuraavana päivänä pieni meikkaamiseen käytetty hetki sai minut paremmalle tuulelle ja nielaisemaan kurkkuun nousseen palan. Välillä ehostautuminen ja oman persoonan korostaminen mieleisekseen kokemillaan meikeillä on edullista pikaterapiaa, joka tekee iloiseksi ja ehyemmäksi, ainakin minut.

Nykyään saatan toisinaan lähteä ovesta ulos meikkaamatta, vaikkapa pissattamaan koiran, juoksulenkille, salille tai jopa ruokakauppaan. Vielä muutama vuosi sitten meikkasin aina ja kaikkialla: kotipäivinä, synnytyslaitoksella ja partioretkillä, joista viimeksimainituilla sain aiheesta jopa jonkin sortin taistelun aikaan. En oikeasti lähtenyt kotiovestamme ulos, edes käymään vanhemmilleni, ilman meikkiä. Edelleen meikittä liikkumisesta tulee kuitenkin hieman homssuinen ja alaston olo.

Eräs ystäväni sanoi kerran, että olisin hauskannäköinen myös miehenä. Otin meikkaamattomien kasvojeni kirvoittaman toteamuksen kohteliaisuutena, miksipä en ottaisi. Tiedostan itsekin, että massiivisen leukani, keskikokoisen nenäni ja haalearipsisten silmieni yhdistelmä ei varsinaisesti ole tämänhetkisen länsimaisen kauneusihanteen perusteella kovinkaan naisellinen. Sain todeta tämän sekä tyttöjen ja poikien ulkonäköön liittyvät oletukset jo lapsena, kun leikki-ikäisenä ja toisinaan jopa murrosikään asti minua luultiin pojaksi. (Hienosta lettejä ja pottaotsatukaa yhdistelevästä hiusmallistani huolimatta.)

Koska hieman liioitellun naisellinen pukeutumistyyli kellohelmoineen, korkokenkineen ja korsetteineen kiehtoo minua ilmeisen pitkäaikaisesti, lienee tavallaan luontevaa että pidän meikissäkin vintage-estetiikasta tummine kajalrajauksineen, punaisine huulineen ja mattavaaleine pohjineen. Näin kesäaikaan saatan tosin sipaista hieman aurinkopuuteria poskiin ja vaihtaa värilliseen huulirasvaan, mutta juhlissa ja talviaikaan paloautonpunainen huulipuna on lähes tavaramerkkini. Siinä määrin, että punaisella huulipunajäljellä varustettua lasia on usein ehdotettu muiden toimesta käyttämäkseni, jos pitkin asuntoa ajelehtiville juoma-astioille on etsitty omistajia.

Meikkaaminen onkin, satunnaisista nakunaamapäivistä huolimatta, osa identiteettiäni – ainakin tänään ja nyt, katsotaan, mikä tilanne on vaikkapa kymmenen vuoden päästä. Kuten ylempänä totesin, kävin joskus jopa kiivaita keskusteluja siitä, miksi halusin meikata partioleireillä, metsäretkillä ja koulutusreissuilla. Rinnastin tuolloin ja osittain vieläkin, meikkaamisen hiusten pesemiseen, deodorantin laittamiseen, vaatteiden vaihtamiseen ja hampaiden pesuun eli yleiseen perushygieniaan ja ulkonäöstä huolehtimiseen. Muitakaan edellä listattuja asioita en jätä hoitamatta partion tai mökkeilyn verukkeella, joten miksi tekisin niin meikkaamisen suhteen.

Partiohommissa ja mökillä tuntuu kuitenkin olevan normina näyttää (ja haista) mahdollisimman metsittyneeltä. Sehän ei haittaa minua, pahimpia haisuleita lukuunottamatta, mutta miksi ihmeessä kaikkien pitäisi toimia samoin. Siinä missä joku saattaa kommentoida ystävänsä tai sukulaisensa tapaa jättää meikkamatta johonkin edustustilaisuuteen, joutuu perinteisesti meikittömiksi julistetuilla vyöhykkeillä puolustelemaan meikkaamistaan.

Minulle nakunaamailu on poikkeuksellinen olotila, mutta miten te suhtaudutte meikkaamiseen? Onko se mukavaa puuhaa, hemmottelua vai pakollinen paha?
Koetteko siihen liittyvän sosiaalisia paineita joko meikkiä vaativien tilanteiden kuten juhlien tai työtehtävien osalta tai meikittä olemisen suhteen esimerkiksi mökillä?

SEURAA BLOGIA: BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ

 

TLR-päivä

Eli maailmannielevä ahdistus, itseinho ja voimattomuuden tunne.

Ja se perimmäinen ja olennaisempi kysymys;
Mistä näitä päiviä oikein tulee ja miksi?

Pari ajatusta lainasuvusta sekä äidin ja pojan juhla-asut

Heti tekstin aluksi ilmainen vinkki tuleville sukupolville: Angstinen ja epävarma teini-ikä tai varhaisaikuisuus ei ole ehkä paras mahdollinen hetki tutustua aviomiesehdokkaan perheeseen. Kun omien vanhempien, kenties keskivertoa hieman tiukempi, lieka alkaa höllentyä, saattavat orastavan parisuhteen toisen osapuolen perheen erilaiset säännöt, rajoitukset ja elämäntavat ottaa päähän enemmän kuin aihetta olisi.

Ja kun huumorintajuissa tai -tajuttomuuksissa sekä sopivaksi katsotuissa kommentoinnin aiheissa on eroja puoli ja toisin, soppa on yhtä tehokkaasti leviävä ja helposti valmistettu kuin somekokilla konsanaan… Nykyisen parisuhteeni alkuvaiheessa rätisi ja paukkuikin säännöllisesti, lähinnä oman herkkähipiäisyyteni vuoksi. Kaivoin jopa matalia juoksuhautoja ja pitkävihaisena märehtijänä väärällä jalalla liikkeelle lähdöstä oli työlästä päästä yli. Viime vuosina kaikki on kylläkin rullannut mielestäni varsin sujuvasti ja viimeistään lapsemme on toiminut tehokkaana välien rasvaajana.

Koska olen pienen ikäni koettanut haalia tunnustusta ja hyväksyntää ja saanut sitä murusen sieltä, toisen täältä, kaipaisin omien lähtökohtieni vuoksi varsin pehmeää ja lämminhenkistä vastaanottoa uusiin yhteisöihin uskaltautuessani. Olenkin edelleen kiitollinen ensimmäisen poikaystäväni äidille, joka antoi minulle varauksettoman hyväksyntänsä sekä luottamuksensa. Ja toivotti minut heti tervetulleeksi osaksi perheen yhteisiä puuhia ja matkoja sekä pyörimään kotiinsa – niin sohvannurkkaan kuin imurinvarteenkin. Myös pitkäaikaisen ystäväni J:n äiti on hyvä esimerkki ihmisestä, jonka kotiin oli aina mukava tulla kylään, sillä hän sai läsnäoloni tuntumaan toivotulta.

Olemme kuitenkin kaikki hyvin erilaisia siinä, missä määrin ja laajuudessa jaksamme ja suvaitsemme ydinperheemme ulkopuolisia persoonia kotiympyröissämme – ja perustavanlaatuisemmalla tasolla myös siinä, keitä miellämme kuuluvaksi perheeseemme. Kuuluvatko perheeseen vanhemmat ja lapset vaiko myös isovanhemmat, enot, tädit, lasten puolisot, lapsenlapset, naapurin parhausaikuiset tai läheisimmät ystävät? Minun perhekäsitykseni on epämääräistä, jatkuvassa muutoksessa olevaa sorttia, joka venyy, vanuu ja laajenee.

Kotini on myös avoin kohtaamisille; Vaihto-oppilaat, sohvamatkaajat, lapsen kaverit ja ystävien seuralaiset ovat tervetulleita minikolmioomme syömään, juomaan, punkkaamaan ja leikkimään. Äidinäitini oli kuulemani ja kokemani mukaan ihminen, jonka ruokapöytään katettiin tarpeen mukaan lisää lautasia ja jolla saattoi olla oman viisipäisen lapsikatraan lisäksi pitkiäkin aikoja sukulaisten lapsia hoidossa. Myös lapsuudenkotiini on saanut pyytää yökylä- ja syntymäpäivävieraita ja mieheni sanoo vieraanvaraisuuteni olevan ei niinkään perittyä vaan ennemmin opittua hulluutta. Luulen tuon, varsin pitkälti sosiaalista elämääni määrittelevän, ominaisuuteni olevan yksi syy sille, miksi tulen niin hyvin toimeen vaikkapa Tessan kanssa.

Eilisissä sukujuhlissa huomasin, lähemmäksi vuosikymmenen takaisesta hankalasta alusta huolimatta, viihtyväni mainiosti tuossa kansainvälisessä, monikielisessä ja yhtä pitävässä porukassa, omine hölinöineni ja epävarmuuksineni.

Ruokailukatoksen reunassa roikkui rivi eri maiden lippuja ja väkeä oli, kliseisesti vauvasta vaariin ja vaaleasta tummaan. Sain aikaan yllättävää samanmielisyyttä tulvivan keskustelun modernien, valkoisten laatikkotalojen ja mustien, tanskalaistyylisten omakotitalojen ihanuudesta sekä pitää sylissäni lämmintä ja leppoisaa australianterrieriä. Poltin niskani meitä yllättäen hellineessä auringossa, puhuin pari sanaa ruotsia ja keksin mistä mieheni on perinyt satunnaiset maisema-arkkitehtikohtauksensa.

Pikkuserkkujeni äiti toivotti mieheni tämän ensimmäisellä Juankosken vierailulla, seurustelumme alkuaikoina, tervetulleeksi sukuun. Miehestäni se oli vähän turhan suorasukaista parisuhteemme tuoreuden huomioon ottaen, mutta minusta se oli oikein paikallaan ja ihanaa. Niin helposti kuin itseni ulkopuoliseksi ja huonoksi seuraksi hetkittäin tunnenkin, eilen oloni oli (jälleen) tervetullut. Ja se on aika tärkeä kokemus, itse kullekin.

Johonkin perheeseen ja sukuun voi olla helpompi solahtaa kuin toiseen – ja joihinkin jopa mahdotonta. Jokaisessa prosessissa on kuitenkin varmasti omat karikkonsa… Vai mitä sanotte? Millaisia kokemuksia teillä on uuteen perheeseen tai sukuun tutustumisesta ja kenties siihen kuulumisesta? (Joko puolison kautta tai elämäntilanteen muutoin muuttuessa.)

Mutta niistä juhla-asuista vielä sananen. Tai olkoot, nyt oli niin syvälliset ja sekavat selitykset pohjalla että antaa kuvien puhua puolestaan.

P.S. Appivanhemmille kiitos ja anteeksi. Osaan olla ajoittain aika rasittava.

Uuuuu mama, tsiikatkaa vähän näitä.

Kotiuduin äsken kampaajalta ja täytyy sanoa että Kauppakaaren kampaamon Kinna pisti taas tukan uuteen uskoon – sillä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Pidin neuvonnemielessä, kun pohdimme mitä tukalle tehtäisiin ja päädyin suosikiksenne nousseeseen lyhyeen, mutta edestä pidempään malliin.

Kampaaja on selvästi ylittänyt villeimmätkin odotukset, kun käsittelyn jälkeen tekisi mieli käyttää loppuilta peilin edessä pyörimiseen. Ja huudella ohikulkijoille, että eikös olekin aika hemaiseva hiuslaitos ja sen omistaja.

Malli on justiinsa eikä melkein ja juurikasvun värjään itse pois, joskus, kunhan kerkiän. Onneksi tämä kylmähkö pinkki ei riitele oman, sinertävänharmaan värini kanssa niin pahasti kuin monet aiemmin käytössä olleet oranssihtavat punaisen sävyt.

Mitäs tykkäätte?

 

Tirvassa

Hiostavan kuuma kesäilma. Kaikesta poskettoman innoissaan oleva lapsi, joka juoksee saunalle, tenniskentälle, rannalle, hiekkalaatikkolle – joka paikkaan. Huutokauppakenkien kylkiäiscrocsit jalassa lompsuen ja lippapipo heiluen. Hyttyset parveilevat ympärillä ja lapsen raajoihin kokoaa näyttäviä, jopa viiden sentin levyisiä paukamia, jotka onneksi kauhistuttavat lähinnä aikuisia.

Mökkeilyyn varatuista ruttulakanoista löytyy petauspudistellessa jäänne menneisyydestä: Yli puoli vuotta sitten viimeksi käytössä ollut rintakumi tipahtaa esiin pussilakanan kulmasta. Nukkuminen on hikinihkeää, mutta liikenteen äänet ja naapureiden kolinat ovat vaienneet. Koiraa tosin hermostuttaa loma-asunnon toista puolta käyttävän perheen puheensorina ja jalkojen tömistely.

Veljeni, isäni ja mies lätkivät tennistä. Kahlaan opinnäytetyön lähdekirjallisuutta läpi ja tungen muistilappuja lupaavien sivujen väleihin. Istumme saunassa ja polskimme viileän virkistävässä joessa, jossa kaksivuotias viihtyisi kaikkia aikuisia pidempään.

Ajamme, kerrankin tarpeeksi kovalla, radiota huudattaen Kouvolaan ja tapaamme Amman. Coffee Housen terassi vetää puoleensa kylmällä smoothiellaan, jota huomaan himoitsevani merkittävästi enemmän kuin mitään drinkkiä tai huurteista juotavaa. Kiertelemme vähän Kouvolan keskustaa ja Suurjuhlan tiimoilta kävelykadulle kohoavaa Partiokylää. Kouvola ei tee lähteämätöntä vaikutusta, mutta Ammaa on sen sijaan mukava nähdä, kun samoille kulmille satumme. Ja tänään tajuan olevani toisenkin tutun kanssa lähes naapurissa, niin ikään täysin sattumalta.

On kesäolo eivätkä minipienten pitsireikäshortsien alla komeilevat reisimuhkurat jaksa kiinnostaa vähäähään. Ajatus lähestyvästä juhannuksesta, kesän taitekohdasta, käännöksestä kohti kylmää ja pimeää välähtää ajoittain tietoisuuden rajamailla. Se on niin synkkä ja luotaantyöntävä, että työnnän sitä pois, hengittäen, haistellen ja tuntien kesää kaikilla aisteillani. Haluan olla nyt tässä, onnellinen siitä mitä minulla on.

 

Tukkanuottasilla

Olen soutanut ja huovannut päässäni taas tovin… kuontaloani koskevien kysymysten parissa. Olisi ihanaa antaa tukka täysihoitoon kampaajalle, mutta se tarkoittaisi joistain kesäkuulle suunnitelluista menoista luopumista, joten joudun todennäköisesti tyytymään vain leikkaukseen ja värjäämään tukkaa itse railakkaamman pinkiksi.

Suurinta pohdintaa on kuitenkin aiheuttanut, jälleen kerran, juurikin leikkaus. Mies vastustaa sivukaljuja ja
-siilejä viimeiseen hiussuortuvaan asti. Eipä sillä, että tämän mielipiteellä olisi tässä asiassa loppupeleissä merkitystä. Itsekin vierastan kyllä hieman ajatusta ihan lyhyistä sivuhiuksista, mutta parin sentin mittainen tukka on jo ihan eri asia kuin parin millin tukka. On se tarkkaa!

Ihan lyhyessä sivutukassa olisi se hyvä puoli että pidemmäksi jäävät osat voisi värjätä ja sivutukan kasvaessa se saisi jäädä omalle värille, samoin kuin pidemmän osan juurikasvu. Näin aukeaisi ensimmäinen varteenotettava mahdollisuus, noin kymmeneen vuoteen, kurkistaa, minkä värinen tuo oma, alta puskeva kuontalo, oikeastaan onkaan.

Olen saanut teiltä aikaisemminkin erittäin arvokkaita näkemyksiä ja vinkkejä hiusmallipingpongiini, joten iskekää mailoinenne mukaan tähänkin erään. Viimeksi joku ehdotti rouva Becksin polkkaa, mikä osoittautuikin oikein mieleiseksi ideaksi ja päätyi leikkaustuoliin asti valokuvana.

Joten kertokaa, ehdottakaa tai teilatkaa:
Tasaväristä tukkaa vai selvästi eripituisia osuuksia omalla värillä höystettynä?
Purkkapastellia vai punkimpaa otetta? 

 

QUEEN OF HEARTS

Euroviisuja katsoessani sain kerrankin aikaiseksi laitettua kynteni kuntoon. Mitä kynsien hoitoon ja lakkaamiseen tulee, useimmiten ongelmakseni muodostuu hyvienkin kynsilakkojen tavattoman pitkä kuivumisaika; Hermoni palavat lakkauksen naarmuuntuessa tai rullautuessa normaaleihin arkiaskareihin ryhdyttäessä.

Viisuspektaakkelin äärellä röhnöttäessäni ehdin kuitenkin kiskoa kynsiin riittävän monta kerrosta punaista ja helmiäisvalkoista lakkaa ja kuorruttaa kynnet pimeässä hohtavilla tarroilla, nonparellilakalla sekä päällyslakalla. Ilahduttava lopputulos siihen nähden, etten useinkaan tee kynsilleni mitään leikkaamista kummempaa.

Herttakuningatar on taas täällä!

 

Sokeria ja hilettä

Suurin osa eilisestäkin meni levätessä. Illalla piipahdimme vanhemmillani syömässä ja lapsen riemuksi paikalla olivat samanaikaisesti kummatkin isovanhemmat. Muumitalo-vappupalloa esiteltiin kaikille, jotka vain suostuivat sitä ihastelemaan, herkut tekivät kauppansa ja simaakin Kuutti sai maistaa pienen lirauksen.

Söimme salaattia ja hyvin perinteistä vappuruokaa, lasagnea, jota olikin useampaa sorttia, maidollista, kauramaidollista ja kasvisversiota. Jälkiruoaksi oli kattilatuoreita munkkeja ja kääretorttua. Oli mukava nähdä sekä omaa että miehen perhettä ja perhetuttuja, mutta meidän vappujuhlintamme päättyivät kuitenkin puoli yhdeksän aikoihin, kun suuntasimme viemään lasta yöunille. Ja olinpa itsekin taas levon tarpeessa.

Viimeinen kuva pääsi mukaan postaukseen siitä syystä, että vaikka ruoka ja seura olivat hyvää ja lapsen kaksivuotiskemujen koristeita kierrätetty ansiokkaasti, on ensi vuonna ehkä paikallaan muistaa tästä vapusta myös kaikkeen olemiseen vaikuttaneet fyysiset olotilat. Pahoittelenkin kanssajuhlijoille jatkuvaa röhimistäni ja köhimistäni: Toivokaamme että antibioottikuuri oli ehtinyt vähän purrakin enkä onnistunut tartuttamaan ketään.

Kuvistakin varmaan näkee että valmiiksi vanhan ja väsyneen näköinen naamani oli kuorrutettu vielä ylimääräisellä kalmankalvolla ja tummilla silmänalusilla, mutta kyllä se tästä taas pikkuhiljaa, kunhan happi alkaa kulkea kropassa ja saavuttaa ihon päällimmäisetkin kerrokset. Eikä sitäpaitsi ole mitään, mitä iso kerros askartelukiillettä ei korjaisi!

Lohduttavaa oli, että mieskin taisi olla liikkeellä vähän vanhoilla silmillä. Vierailun aikana tämä sai kuulla useammankin kuitin veljiltäni pystyssä nukkumisesta. Ulko-ovella kameralaukun kanssa säätämisestä kommentoidessani miesparka puolustautui hätäpäissään toteamalla: “Mulla on vaan yksi olkapää!” Okei hani, mennään vaan kotiin nukkumaan.

 

Turmion kätilö

Kun muutimme mieheni kanssa saman katon alle, lihoin kahden ensimmäisen vuoden aikana lähemmäksi kymmenen kiloa, joista pudotin sittemmin suurimman osan ja keräsin niitä takaisin raskausaikana, (vaikka noudatinkin jälkimmäisenä ajanjaksona varsin valvottua ruokavaliota. Pahuksen raskaushormonit!).

Syytän vuosia sitten tapahtuneesta painonnoususta Helsingin julkisen liikenteen erinomaisten yhteyksien (vrt. pyörällä liikkuminen Keravalla) lisäksi sitä että arkiruoka oli yksinkertaisesti niin hyvää, että sitä tuli syötyä ihan syömisen ilosta. Nykyään tiedän, ettei ruoka lopu ja vaikka se loppuisikin, miehen laittama seuraava ateria on suurella todennäköisyydellä yhtä hyvää.

Arkiruokamme on yleensä perusterveellistä ja kasvisvoittoista, mutta toisinaan mies pistää pöydän koreaksi vähän tuhdimmilla eväillä. Yleensä silloin, kun syöjiä on enemmän ja vieraat pitävät osaltaan huolen tarjottavien tuhoamisesta.

Viikonloppuna mies pyöräytti itse sämpylät, jauheliha- ja kasvispihvit, mausteperunat sekä majoneesin. Hampurilaisiamme kootessamme vitsailin miehelle ja ystävilleni että ensi kerraksi mies tekee cheddarinkin itse. Tulisipa ainakin reilu tauko hampurilaisaterioiden väille!

Viimekertaisen hampurilaiskattauksen jälkeen oli kieltämättä (taas) sellainen olo, että mieheni syöksee minut vielä turmiooni. Enkä ollut ilmeisesti ainoa, sillä kummitäti J uhkasi syödä lapsen tulevilla syntymäpäivillä pelkkää mukanaan tuomia parsakaalia.

Toisaalta ruokaa ja miestäni rakastavana en edelleenkään osaa ihan vakavalla naamalla valittaa siitä, että puolisoni valmistaa maukasta ruokaa. Sillä se olisi jo hieman hölmöä, eikös. Jopa tänä läskivihan kulta-aikana, jona pikaruokapaikkakin myy karppihampurilaisia…